Tunnepurkaus

Sain järjestettyä työni niin, että olen tämän viikon vapaalla. Ja hyvä niin, koska olisimme joutuneet viedä Niilon jo varahoitoon. Näin parhaaksi, että hänen on tottuva ensin vakituiseen hoitopaikkaan ennenkuin viemme varahoitoon. Olimme eilen kuitenkin tutustumassa tulevaisuuden varalle toiseenkin hoitopaikkaan, koska ajan myötä Niilon on sinne kuitenkin mentävä.

Näin ensimmäistä kertaa pojasta piirteen mitä en ole pitkään aikaan huomannut. Häntä pelotti uusi paikka ja ihmiset. Täytyy kyllä myöntää, että olin itsekin aika ulapalla, kun näin miten paljon lapsia oli pienessä kerrostalo huoneistossa! 16 lasta+hoitajat. Aika järkkyä. Sanoivat kyllä siellä, että normaalisti on n.8 lasta. Hoitopaikka on siis kaikkien perhepäivähoidossa olevien lasten varahoito ja just eilen sattumoisin oli perhepäivähoitajia sairaslomilla. Aluksi Niilo oli ihan hyvällä mielin, mutta yhtäkkiä nousi sylistäni pois ja kääntyi tyhjää sohvaa vasten ja silmät olivat itkuiset :(. Otin takaisin syliini ja alahuuli alkoi väpättää. Mun pientä poikaa pelotti. Samoin tapahtui, kun yksi poika vahingossa töytäisi Niiloa. Sitten tulivatkin jo kyyneleet. Hetkeksikään en voinut laskea poikaa sylistäni, hän pelkäsi että äiti jättää. Mielessäni huokaisin helpotuksesta, että saan ottaa pojan mukaani ja mennä takaisin kotiin, yhdessä.

Ehkä Niilon ns. kuherruskuukausi- tunnelmat hoitopaikassa ovat ohitse. Ehkä nyt poika on ymmärtänyt, että hoitopaikasta on tullut osa meidän arkipäivää. Ja ehkä hän luuli, että tänäänkin jätän hänet yksin hoitoon. Nyt jännittää miten ensi viikko lähtee käyntiin.

Myönnän olevani hiukan kateellinen kotiäideille. Olisin niin paljon mieluummin vielä kotona, jos se olisi vain mahdollista... Vaikka päivisin ei juuri ole aikaa lepäilyyn, ovat silti hitaat aamut, yhdessä leikkiminen, ulkoilu, ystävien tapaaminen päivisin niin paljon mieluisampaa puuhaa. Toivotaan, että jonain päivänä opin sietämään ristiriitaisia tunteitani hoitoon viemisestä. Ihmeellistä miten niin pieni ihminen saa moisen tunnemyrskyn aikaiseksi.