Jotain kummallista tapahtui vatsan seudulla 3lta yöllä. Alavatsaa pakotti. Supistukset eivät koko raskauden aikana olleet ihmeempiä, vasta sinä yönä tajusin että mikä on supistus. Juuri edellisenä iltana tokaisin naureskellen siskoni luona, että vähintään just ens yönä tulee lähtö! Jätin jouluherkutkin maistamatta, koska huomennahan on aatto ja saadaan herkutella yhdessä. Neuvolassa sanoin alkuviikosta, että lähden joko ennen joulua tai sitten mieluiten joulun jälkeen!
Pyörin sängyssä vielä tunnin ja huono olo vain jatkui.. Toisaalta, miksei lähtö tulisi nyt, ollaanhan sitä jo viikko odoteltu ja vaikerrettu, kun kylkiin ja lonkkiin sattuu. Tuleva isäkin heräsi silmän räpäyksessä ja veti jo vaatteita niskaan, ennätys sekin sinänsä! Soitin sairaalaan. Sanoivat, että olkaa vaan kotona niin pitkään kuin pystytte.. Siinähän sitten odoteltiin muutama tunti. Olin ihmeen rauhallisin ja luottavaisin mielin.
Oli jouluaattoaamu vaikka ei näyttänyt siltä, ei yhtään lunta! Supistukset olivat jo aika voimakkaita ja supistusten tullessa, oli oltava hiljaa, piti keskittyä. Kävelimme parkkihallista sisälle sairaalaan ulkokautta, jälkikäteen olen miettinyt miten pystyin kärvistellä niin pitkän matkan. Oli kuulemma ehdotettu jättää mut ovelle, mutta en ollu halunnut, whaaat? En tainnut kuunnella..
4cm auki, oho! Olin varma, että tästä tulee pitkä reissu. Päästiin suoraan saliin. Ei se niin kamala paikka ollut mitä ajattelin. Ajattelin, että muistuttais enemmän leikkaussalia, isntrumenttejä siellä täällä. Sain kamalan vaaleanpunaisen kaavun päälleni, mutta omat alusvaatteeni pidän PISTE. Vähän alkoi pelottamaan, kun oltiin aluksi niin paljon vain kaksistaan. Entäs jos se vain putkahtaa ulos ja mies joutuu kätilöksi?! pah, ei se niin helppoa kumminkaan ollut. Supistuksia tuli vähän väliä. Kärvistelin ilman puudutteita. Keinuttelin jumppapallon päällä ja mietin, jos tämä näin helppoa on niin tulen varmasti vielä uudelleen! Kunnes oli pakko soittaa kelloa, jotain mulle nyt HETI kiitos. Sain kohdunkaulapuudutteen. OI, kuin taivas olisi auennut, ei kipua klo oli 10! Vaikutus kestää noin 2h, okei, siinä ajassa mun on synnytettävä. Suunnitelmissa mulla oli epiduraali ja amme, kumpaakaan ei tarvittu. Luotin kätilööni ja tosissaan se oli oikeassa kohdunkaulanpuudutuksen suhteen. Jossain välissä laitettiin oksitosiinitippa, josko vauhdittaisi hommaa. Muistan, kun mietin jokaisen supistuksen olevan yksi vähemmän ja lähempänä loppua. Annan supistusten tulla, en pinnistele vastaan. Kyllä tää tästä. Ilokaasu oli kuin Poppers konsanaan. Nopeat ja hetkelliset pöhnät! Siistiä, ei ole moneen kuukauteen ollut sitä oloa että päässä pyörii ja poskia kuumottaa.
Äitinikin sanoi, että avautumisvaihe on kaikista pahin ja ponnistus on helppoa siihen verrattuna. Kyllä äiti tietää.. Tai sitten ei.. Kun oli aika ponnistaa, olin järkyttynyt ja epätoivoinen. Janotti jatkuvasti. Oikeasti pitääkö se saada ulos?!! Ette oo tosissanne. Taisi siinä muutama huutokin päästä. Kuin keilapalloa olisi yrittänyt ponnistaa.. ja ponnistaa.. pää punaisena ulos! Kun sitä oli kestänyt tovin, oikein päätin, että nyt tai ei koskaan. Keräsin kaikki voimat ja ponnistin niin että verisuoni katkee just päästä. 20min tuntuivat erittäin pitkiltä!
Iso poikavauva nostettiin mun rinnalle klo 11.42, kuului parkaisu. Ja kyllä 2h sisällä puudutteesta, niin kuin aluksi päätin. Ainut, että eipä puudutteella tuntunut silloin olevan enää mitään vaikutusta. Suustani pääsi ensimmäisenä, että ompa sillä pitkät kynnet (mistä lie "perineensä", kun äiti on kynsien himojärsijä). Koko kroppa tärisi, eikä ihmekään sellaisen työn jälkeen. Muutama tunti olimme salissa, kävin suihkussa. Ihmettelimme vauvaa, meidän kaunista poikaa.. Kova työ palkittiin ja kivut unohtuivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti